Eeva koetti turhaan karkoittaa tuota uninäkyä. Mitä enemmän hän ponnisteli siitä vapautuakseen, sitä pakottavampana se ahdisti häntä. Hänen sisäinen jännityksensä kasvoi hetki hetkeltä, ja jo lauantai-päivänä hän tunsi itsensä lopen kiusaantuneeksi. Tästä levottomuudesta oli hänen pian päästävä, näin ei saanut kauvaa jatkua! Hänhän teki itsensä vain naurettavaksi alituisella tuskailullaan. Ehkäpä hänen luulottelunsa olivat nytkin aiheettomia, pelkästä mielikuvituksesta johtuvia; kukapa tiesi, vaikka ne olisivat versoneet yksinomaan tukahdutetusta mustasukkaisuudesta? Tosin hänen ajatusrakennelmilleen löytyi ainakin näennäisesti melkoisen tukeva totuuspohja - niin, että mahdottomaksi kaikkea ei sentään voinut väittää. Tiesihän hän varmasti, että Artturi oli joitakin vuosia sitten tuntenut vetoa Saimaa kohtaan. Kerrottiin heidän ahkerastikin seurustelleen eräänä kesäisenä seutuvana. Yht'äkkiä oli Saima kuitenkin paennut, eikä kukaan aavistanut miksi - ennen kuin lapsi syntyi. Ei myöskään osattu selvitellä, kuka oli lapsen isä. Ehkä Artturi, ehkä joku pappilan suvisista vieraista, arveltiin. Mutta miksi oli tyttö paennut, ja miksi hän ei vaatinut laillisia oikeuksiaan? Oliko hän niin ylpeä, vai oliko hän niin lapsellinen? Tällaista kyseltiin, mikäli kyseltiin, kunnes pulma unohtui; oliko Saima vain piikatyttö, ja kukapa heidän kaikki lemmenseikkailunsa jaksoi tutkistella.
Eeva oli tuntenut nämä kysymykset hiljaisena ahdistuksena Kaarinan koko elinvuodet, mutta jokin sisäinen hätä oli pakottanut hänet vaimentamaan ne, eikä hän loppujen lopuksi ollut enää itsekään ymmärtänyt niiden sisällystä. Ja nyt tämä vanha arvoitus oli käynyt hänelle uudestaan päivänpolttavaksi; tuolla metsäisellä retkellä, hänen tarkkaavaisuutensa ollessa kiinnitettynä lapseen, oli se purkautunut esiin yht'äkkisenä ilmestyksenä. Vuosien tukahutettu tuska oli patoutunut siihen, eikä hän kyennyt enää vastustamaan sen painetta. -- Mutta saattoiko se sittenkään olla mahdollista? Olisiko Artturilla ollut röyhkeyttä jättää tyttö sellaisessa tilassa; ja miksi olisi Saima niin suin päin paennut; eikö asiassa olisi edes joitakin selvittelyjä tapahtunut? Nämä kysymykset olivat perin luonnollisia ja sinänsä oikeutettuja, mutta vastausta ne eivät antaneet, eivätkä ne myöskään pystyneet vapauttamaan häntä sisäisestä rauhattomuudesta. Päinvastoin ne ahdistivat häntä tuskastuttavana painostuksena, ja hän oli yhä uudestaan pakotettu pohtimaan niitä. Silloin tällöin hänen mielessään sukeutui myöskin pulma, mitä hän tekisi, jos hänen salaiset aavistelmansa osoittautuisivat kaikesta huolimatta tosiksi. Miten hänen olisi siinä tapauksessa suhtauduttava Artturiin, miten Saimaan, miten Kaarinaan? Eikö hän olisi vieras lisä tässä kolmikossa, ja eikö hänen velvollisuutensa pikemminkin olisi johdattaa heitä yhteen kuin asettua kiilana heidän väliinsä? Eikö sitäpaitsi Saimalla olisi luontainen oikeus Artturiin; ja mikä pahinta, eikö Artturin siveellinen velvollisuus olisi naida tyttö? Ja jos Artturi ei suostuisi sitä tekemään, niin voisiko hänkään huolia miehestä, jolla ei olisi sen enempää moraalista selkärankaa? Tuskinpa! Hänhän tekisi silloin rikoksen sekä itseään että noita toisia, ennen kaikkea Saimaa ja hänen lastaan kohtaan.
Lauantai-iltana kasvoi Eevan ahdistus suoranaiseksi tuskaksi. Rauhattomana hän vaelteli paikasta toiseen, eikä aika tahtonut kulua. Äiti vilkui häneen epäluuloisesti, ja isän silmissä tuikki peloittavaa valppautta; hekin oivalsivat, että tytön kohdalta ei kaikki ollut paikallaan, ja kumpikin suhtautui tähän aavistukseen omalla tavallaan. Äiti oletti tyttärensä levottomuuden johtuvan Halla-jupakasta, mutta isä ajatteli siinä piilevän sydämen kurittomuutta, ja katsoi sentähden velvollisuudekseen paaduttaa hellimmät tunteensa. Tyttö oli kasvatettava ihmiseksi, lujaksi ja Jumalalle alttiiksi, eikä miksikään vellikelloksi. Hän katsahti tyttäreensä, heidän nauttiessaan iltaista ateriaansa, silmissään terävä välke, ja hänen auringon vaalentama, pitkä tasatukkansa, jota somisti keskelle päätä huolellisesti suittu jakaus, haritti ohimoilta uljaasti pörhöllään. Hän oli kieltämättä komea, patriarkaalinen näky, eikä Eevakaan voinut olla sitä yhä uudestaan toteamatta - mutta kaikesta huolimatta ei tämä näky miellyttänyt häntä vähimmässäkään määrin. Tuo tuima kurttu nenän juuressa, tuo väkevä leuka ja nuo ihmeelliset, teräkseltä välkehtivät silmät, paha oli asettua niitä vastustamaan! Isä tiesi, mitä hän tahtoi, ja ennen kaikkea hän tahtoi väkevästi sitä, mitä kerran piti velvoituksenaan. Hänen järkkymätöntä itsevarmuuttaan eivät murentaneet nöyryys, ei rakkaus, eivätkä edes kestetyt kärsimyksetkään. Hän tarkkaili olevaisuutta omasta rajoitetusta näkökulmastaan, eikä hänen päähänsä pälkähtänyt epäilyskään, vielä vähemmän selvä tietoisuus, että tämä hänen näkökulmansa näytti maailman liian yksipuolisessa ja siksi väärässä valaistuksessa. Näitä samoja mittakeppejä käyttäen oli hänen isänsä mittaillut olevaisuutta, samoin hänen isänsä isä, ja molemmat he olivat tulleet autuaiksi tavallaan - miksi hänkään silloin ryhtyisi muuttamaan asteikkoaan? Eikö hänellä itse asiassa ollut sekä oikeus että velvollisuus säilyttää kantansa tuleville polville, niinkuin hänen esi-isänsäkin olivat sen säilyttäneet? Olihan selviö, ettei sitä totuutta, jonka Herra oli katsonut parhaaksi valkaista ihmislapsille, saanut häpäistä eikä haudata kuolleitten mukana. Tosin hänellä itsellään ei ollut miespuolista perillistä, mutta olihan hänellä toki, Jumalan kiitos, terve, elinvoimainen tytär; tälle hän tulisi tietonsa lainaamaan. Herran armo, vaikka se uudistuikin päivä päivältä, oli liian kallista hukattavaksi; mikään inhimillinen ei ollut niin suurta, etteikö sitä olisi saanut murskata Taivaallisen isän iankaikkisen nimen takia. Tomua ja tuhkaa oli katoava liha, ja vain tuulen henkäys oli sen lyhytaikainen kärsimys. Se onneton, joka hylkäsi ojennetun armokäden lihan viehtymysten takia, teki itsensä vikapääksi kauheaan syntiin. Iankaikkinen kadotus oli lankeava hänen osakseen, ja taivaallinen viha oli pimittävä hänen maisen vaelluksensa niinkuin ukkosen varjo. -- Kaikki tämä oli kirjoitettu lähtemättömin kirjaimin isän kasvoihin, ja Eeva osasi sen lukea. Siksi hänen sydämensä vavahti.
Päästyään vihdoinkin ruokapöydästä Eeva huokasi vapautuneesti. Hän korjasi likaiset astiat suurella touhulla ryhtyen pesemään niitä puolittain unissaan. Kaisu kuivasi tiskit, ja senjälkeen he molemmat olivatkin vapaita. Mutta ilta oli vasta alullaan, eikä sen lopusta ollut tietoa.
Ulkona kului aika toki mukavammin. Saunaa ei heillä tänä iltana ollut, koskapa isä muutteli par'aikaa kiukaaseen uusia kiviä. Vienoinen tuuli puhalteli, ja pilvet sousivat taivaalla kepein airoin. Renki-Matti, tuo hiljainen, karu korvenraivaaja, joka oli kunniaksi esi-isilleen, makasi maassa selällään silmät suljettuina ja arvattavasti nukkuen. Hän ei näyttänyt tietävän mitään tästä maailmasta - ja kuitenkin saattoi epäillä, että hänkin oli paneutunut tuohon pitkäkseen vain unohtaakseen hiljalleen syttyneen, mutta yhä valtavammaksi paisuneen lauantai-iltaisen ikävän, jolle tuskin löytynee vertauskohtaa riuduttavassa ihanuudessaan. Navetan kupeella harittavassa kanatarhassa räpistelivät avuttomat siipiniekat, ja silloin tällöin kantautui yli koko pihaisen tanhuvan tuuliviirin lohduton kirahdus. Tytöt seisoskelivat aluksi epäröivinä rappusilla, sitten he kävelivät verkalleen aitan seutuville ja istahtivat viimein sen lahoaville porraspuille. Tuntien ihonsa hikisiksi teki heidän mielensä keventää vaatetustaan, mutta koskapa oli jo ilta, eivät he ilenneet sitä enää tehdä. Niin he istuivat siinä äänettöminä - ja aurinko lähestyi hiljalleen metsien sahrareunaa; sen häikäisevät säteet osuivat vinottaisena suihkuna suoraan heidän kasvoihinsa, ja heidän oli pakko kipristellä lakkaamatta silmiään. Eräänlainen raukea yltäkylläisyys uuvutti heidän jäseniään, ja he olisivat kentiespä uinahtaneet, ellei yhä yltyvä sisäinen palo olisi elvyttänyt heidän torkahtaneita aistimiaan. Punaruskea kissamirri lekotteli maassa muka nukkuen, ja vikertäen ja iloisesti hälisten lensi pääskyparvi ihan sen pään ylitse, niin että siivet melkeinpä viistivät sen auringon hämäämää turkkia, jota itse asiassa tuskin eroitti hiekan hehkusta. Tytöt katselivat välinpitämättöminä tätä ikuisesti toistuvaa leikkiä, joka jatkui illasta iltaan johtamatta mihinkään tulokseen - sehän oli niinkuin havainnollinen esitys elämästä, tuosta pinnallisesti niin ilakoivasta pyrkimyksestä täyttymykseen, jonka todellisena pohjana näytti olevan yksi ainoa tosiasia: tappaminen, tuho, kuolema. Tuon tuostakin hypähti kiusaantunut katti kaarena ylös, mutta putosi aina tyhjin käpälin, eikä pääskyparven ilolle löytynyt rajoja: hurmioissaan ne syöksyivät ylös ja alas, ja kaikkialle kiiri niiden riemukas vikerrys. Kottaraisperhe katseli tätä näytelmää tyytyväisenä pesäpönttönsä katolta, eikä ole kiellettävissä, etteikö niidenkin äänessä olisi ilmennyt hiven oikeutettua ylpeyttä lintusuvun rajattomasta viisaudesta.
Tämä iltainen rauha keskeytyi yht'äkkiä verrattain karkealla tavalla ainakin tuokioksi. Lieneekö sitten johtunut erinäisistä luontaisista välttämättömyyksistä vaiko vain ihmissydämen perijuurin paatuneesta oikullisuudesta, totta joka tapauksessa on, että Alatalon Kusti ajaa rellesti komeasti keskelle pihamaata selittäen heti alkajaisiksi lähteneensä astuttamaan nuorta tammaansa. No, Tulimaan isäntä ymmärsi kyllä luonnon vääjäämättömän järjestyksen eikä ottanut odottamatonta välikohtausta varsin pahakseen, mutta tyttöset katsoivat parhaaksi poistua tanhuvilta. He sulkeutuivat Kaisun luttihuoneeseen istahtaen tämän sängyn reunamalle. Vain vähäisiä valojuovia risteili läpi värähtämättömän hämäryyden, ja niiden hentoisessa kajossa he eroittivat toistensa kasvot oudon valkeina, jotavastoin silmät näyttivät hehkuvan pimeyttäkin tummempina. Silloin he hymyilivät viehkeästi - ties mistä johtuen, ja katsoivat toisiinsa anteeksipyytäen. Kesken kaiken he värähtivät, ja heidän kätensä hapuilivat hetkisen avuttomina ilmaa ikäänkuin etsiskellen tukikohtaa mihin tarrautua. Pian he kuitenkin huomasivatkin istuvansa turvallisesti alallaan, ja tämä asiallinen keksintö jollakin tavalla nolotti heitä, jopa siinä määrin, että heidän kasvoilleen jähmettyi eräänlainen kysyvä ihmetys. -- Läpi aitan hatarahkojen seinien tunkeutui hevosten villi korskunta.
Päästyään uudelleen pihamaalle, eivät he löytäneet sieltä muuta muistoa tapahtuneesta tosiasiasta kuin kavioiden tuoreet jäljet. Multakokkareet olivat lennelleet sinne tänne hevosten kuopiessa, ja tytöt olivat pakotettuja ahkeroimaan pitkät ajat, ennenkuin tanner näytti jälleen kyllin siistiltä ottamaan vastaan pyhäisen rauhan. Niin kuluikin ilta lähelle maatapanoaikaa.
Tietämättä mitä tehdä ryhtyivät he asioikseen kastelemaan kasvimaataan. He kantoivat vesisankoja kaivotietä notkuvin käsivarsin, ja tuo punaruskea kissa leikki heidän jaloissaan. Molemmat tytöt olivat hemmotelleet sitä, ja tuon tuostakin se tuli vaatimaan oikeuksiaan. Vaikka sen jälkeläiset saattoikin jo lukea kymmenissä, ei sen kisailunhalu näyttänyt vieläkään ehtyneen. Sääret ojona se makasi maassa katsellen tyttöjä vetoavasti, mutta kun nämä eivät olleet sitä huomaavinaan, muodostui sen kärsimys sanoin kuvaamattomaksi. Pannen liikkeelle kaiken viettelemistaitonsa se ryömi ja inisi valtiatartensa jaloissa. Se liehakoi ruumiillaan ja kiehtoi rukoilevilla silmillään niin perin oivasti,, ettei sen houkutuskyky olisi ollut häpeäksi pahimmallekaan hepsankeikalle. Mutta koska se kaikesta huolimatta oli säädyllinen mirri, ymmärsi se lopettaa ajoissa, ja niinkuin todellinen sankaritar, joka salaa katkerankin pettymyksensä, marssi sekin omaa arvokkuuttaan tehostaen tantereelta. Tyttöset jatkoivat kasteluaan, kunnes kaikki penkkisarat loistivat himmeää kosteutta. Orvokit olivat jo kukassa. He silittivät niiden uneksivia teriöitä, ja lähtiessään otti Eeva niitä kimpun huoneeseensa. Kukkaset sopivat mainiosti ruskeapintaiseen, siroon savimaljakkoon; tämän vaatimattoman, vaikkakin kyllä onnistuneen korun oli Eeva ostanut salaa - lieneeköhän sitten Saiman inspiroimana. Hän tiesi kyllä itse, että tällaiset rohkeat tekoset vähäisyydestään huolimatta ilmensivät yksityiskohtaisesti hänen sisäistä "maallistumistaan", mutta johtaisivatko ne hyvään vai pahaan, siitä hänellä ei ollut vielä aavistustakaan.
Tulipa sitten vihdoinkin odotettu helluntai, valon ja ilon päivä. Kirkkaana yleni aurinko ja raikkaana puhalsi aamuinen tuuli. Eeva ja Kaisu lypsivät yhdessä, niinkuin he aina tekivät, ja siinä hiljalleen työskennellessään he sopivat siitä, että Kaisu huolehtisi tänä iltana askareista Eevan äidin kanssa; huomenna sitävastoin, toisena helluntaipäivänä, saisi Kaisu vapaata. Heti aamuisista puuhailuista vapauduttuaan aikoi Eeva kiirehtiä pukeutumaan, mutta silloin isä aloittikin jyliseväsanaisen sunnuntaisaarnansa, joka nyt juhlapäivän kunniaksi venähti tavallistakin pitemmäksi. Päästyään loppujen lopuksi huoneensa yksinäisyyteen hän tunsi kesyttömän ilon tulvehtivan sydämeensä. Onnellinen hän oli, ja kuitenkin - jossakin sisällä ahdisti jäytävä ikävä, pelko, tuska, mitä se oli. Hän koetti tukahuttaa sitä, mutta siellä se vain eli, eikä hän sille mitään voinut. Hän tarkkaili kasvojaan lipaston yläpuolella riippuvasta valkeakehyksisestä peilistä, ja toden totta, hänen täytyi myöntää, ettei hän esiintynyt tänään lainkaan edukseen. Iho punoitti auringon paahtamana ja vaikutti kaiken lisäksi samealta ja hiestyneeltä. Ylähuulen kaarteeseen syntynyt tummahko juomu toi mieleen töröttävät viikset, nenänpää hehkui sierettyneenä, ja eiköhän sitä koristanut pieni rakkulakin; hyi, hänhän oli oikea pelätti! Tämä epämieluisa huomio hämmensi hänen hersyvän iloisuutensa. Aina hänen pitikin tönkiä pelloilla ja tunkioilla käsineen ja jalkoineen; kuinka voi silloin enää odottaakaan, että pysyisi sirona ja kauniina! Oli todella harmillista rumeta päivä päivältä, vaikka kehityksen itse asiassa olisi pitänyt käydä päinvastaiseen suuntaan. Hänhän eli paraikaa nuoruutensa kukkeimpia hetkiä; hänen vartensa oli kypsä ja mehukas, eikä sitä vaivannut liika täyteläisyys, ja hänen kasvonsa - niitäkin voi täydellä syyllä sanoa jalomuotoisiksi, jopa ihastuttaviksi. Tosin hänen piirteidensä viehätys piili ennen kaikkea niiden seesteisessä puhtaudessa, niiden "madonnamaisuudessa", tuossa hillityssä ylimaallisuuden tunnossa, joka oli omiaan johdattamaan miehisen mielen pilviin, äitiyteen, ja muuhun yhtä kauniiseen, mutta vain harvoissa tapauksissa lumoamaan sitä aistillisuuden raa'ahkoilla houkutuslauluilla. Eeva onneksi tiesi, että oli kyllä olemassa paljon miehiä - pohjoismaissa ehkäpä enemmistö - jotka saattoivat rakastua juuri tällaiseen kauneuteen. Artturin ihastukset tosin, Saima, Inga ja ehkäpä jotkut muutkin, ei, häntä ei voinut verrata heihin; hehän olivat niin kokonaan toista maata. Ja tahtomattaankin Eeva huomasi silmiensä tummenevan, eikä hän tiennyt, johtuiko se harmista vaiko todellisesta mielipahasta. Tuskastuneena hän hipaisi otsaansa - ja todellakin, hänen sormensa loistivat hikisyyttä. Oli mahdotontä lähteä tällaisena ihmisten ilmoille; kasvotkin hehkuivat nyt sellaista punakkuutta, että kaikki pelkäisivät häntä. Hänen piti ensiksi rauhoittua. Jospa hänellä olisi edes ollut monenmoisia kreemejä ja puutereita, joilla muut naiset varustelivat itseään sotakuntoon, mutta vielä mitä: hänen oli tultava toimeen luontaisilla rasvoillaan ja hajuillaan! Tämä ajatus oli kieltämättä melkoisen naurettava totuudestaan huolimatta, eikä hän voinutkaan hillitä pientä odottamatonta pyrskäystä. Hänhän oli itse asiassa villi alkuasukasnainen, joka yritti taistella eurooppalaisesta miehestä. Puuttuipa häneltä huomattava määrä tämänkin aseistusta; ei hän ainakaan omannut sitä eläimellistä kiihkoa, joka teki mustapintaisetkin niin kysytyiksi, eikä sitä lapsekasta alistuvaisuutta, joka arvattavasti hemmoitteli suunnattomasti miehistä tärkeyttä. Tummissa vaatteissaan hän oli tuomittu hynttyyttämään, tyynenä ja odottavaisena, eikä viattominkaan noidanjuoni saanut pesiytyä hänen kainoon päähänsä. Yh'hyh, huono oli hänen asemansa - ja pimeältä näytti tulevaisuus! Tässä Eeva puhkesi entistä riehakkaampaan ilosuuteen, mutta hänen naurunsa oli nykivää ja hermostunutta. Häveten ajatuksiaan ja omituista käyttäytymistään hän alkoi viimeinkin riisuutua.
Väännettyään huoneensa oven varmuuden vuoksi lukkoon hän valautti itsensä nopeasti ilkosen alastomaksi. Ilma hyväili hänen ihoaan, eikä hän malttanutkaan heti pukeutua. Hiljakseen hän etsiskeli vaatekertaa lipastonsa laatikoista, mutta tuo outo rauhattomuus jatkui yhäkin hänen sydämessään tehden hänet nyreämieliseksi ja alakuloiseksi - aina naurettavuuteen saakka. Hänellä ei ollut muka kunnollisia alusvaatteitakaan, ei ainakaan sellaisia siroja, pehmeitä kudonnaisia kuin muilla naisilla. Hänen kerrastonsa olisivat tuskin kelvanneet noiden sminkattujen daamien isoäitien käytettäviksi. Tällaisia keveitä nöpsyjä, joihin olisi varmaankin mahtunut satakiloisen naisen valtavin osa, ja tällaisia ahdaskaulaisia, leveäselkäisiä paitarumiluksia! Puhtaita ja valkeita tosin - mutta mitä olikaan puhtaus ja valkeus viettelyksen rinnalla? -- Eeva naurahti surumielisesti, ei niinkään lapsekkaille ajatuksilleen kuin omalle itselleen. Totta puhuen hänellä oli kyllä varastossaan hiukan sirompiakin vaatekertoja, joita hän oli jo muinoin valmistanut puolittain salaa ja ainaisessa synnintunnossa. Ne hän nyt etsi käsiinsä, vaikkakin kyllä ivallisesti hymähdellen. Eivät ne hulluilta näyttäneetkään; oikeastaan ne olivat paljoakin viehättävämmät kuin tuollaiset kudonnaiset, jos niitä katsoi pelkän kauneuden kannalta. Liina hohti raikkaana kuin lumi, eikä ollut varmaan niinkään epämieluista verhota sillä ruumistaan. Vaikka suoraan ajatellen: mitäpä hänen salaisten vaateparsiensa oli väliä! Ei niitä kukaan tulisi näkemään, se oli nyt tietty.
Hetkisen epäröityään siirtyi Eeva pesupöytänsä ääreen alkaen peseytyä. Tuossa ilman kosketuksessa oli jotakin lumoavaa, eikä hän halunnut pukeutui ennenkuin tuntisi itsensä tyyntyneeksi. Sitäpaitsi häntä jollakin salaperäisellä tavalla viehätti se alituinen taistelu, jota hänen oli käytävä omaa häpeäntunnettaan vastaan. Tuntui sopimattomalta, jopa riettaalta, että hän kääntelehti näin keskellä päivää huoneessaan alastomana, vaikka kuinkakin pukeutumishommissa. Tässä samassa kammarissahan hän oli uneksinut tyttövuosiensa kainoiset unelmat, täällä hän oli rukoillut ja täällä hän oli laulanut hengellisiä laulujaan. Nämä vaaleat seinät, jotka sulkivat hänet suojaansa puhtaina ja neitseellisinä, olivat kuulleet hänen ikuisen tytönäänensä sanovan: "Isä, anna minulle anteeksi!" Nyt ne näkivät hänet alastomana pyllyilemässä, sydän täynnä maallisia murheita, lihassa outo tuli. Hyi, hänen oli aika hävetä! Ja Eeva tunsi todellakin vihansekaisen inhon musertavan itsensä maahan, mutta - selittämätön on ihmisluonne - kaikesta huolimatta hän tiesi, ettei häpeä enää yltänyt hänen sydämensä sisimpään. Jos hän häpesikin, hän häpesi ennen kaikkea sitä, ettei hän todellisuudessa inhonnut itseään niin syvästi kuin olisi katsonut velvollisuudekseen. Hän tuomitsi itseään ikäänkuin vanhalta muistolta, ja hän aavisti, samallakuin hänen koko ruumiinsa vavahti, että hänen olemuksessaan kehkeytyi paraikaa voimia, joiden väkivaltaista rajuutta hän tuskin kykenisi aikaa myöten hillitsemään sovinnaisella moraalillaan - ellei hän omaksuisi sitä lihaansa ja vereensä. Hän ei itse asiassa ollut enää mikään tyttö - ja siinä piilikin kaiken selitys - hän oli nainen. Nainen! Tämä ajatus hätkähdytti Eevaa täyttäen hänen sydämensä ihmeellisellä tulvinnalla; se oli niinkuin ylpeyttä, niinkuin iloa, niinkuin tuskaa, ihanaa ja kaikessa ihanuudessaan kiduttavaa. -- Hän oli todellakin jo nainen, täyttymystään odottava.
Valeltuaan kasvonsa huolellisesti kylmällä vedellä Eeva siveli lopuksi koko ruumiinsa kostealla pellavaliinalla. Tämä toimenpide virkisti häntä; valkea iho alkoi hennosti punertaa, ja hän katsahti kaunista vartaloaan oudosti iloiten. Sivellen hiljaisesti muotojaan käsillään hän ihasteli itseään, mutta silloin hänet vihdoinkin yllätti todellinen häpeä, ja hän aavisteli tehneensä jotakin kauhean paheellista. Hämmentyneenä hän alkoi pukeutua. Hän solautti liinaisen paidan alastomuutensa verhoksi ja veti nuo sirot nöpsyt jalkoihinsa. Kaiken tämän hän teki eräänlaisella hellällä huolellisuudella, mikä oli omiaan kummastuttamaan häntä itseäänkin, sitäkin enemmän, kun hän tavallisesti pukeutui melkeinpä uhkamielisellä välinpitämättömyydellä, joka saattoi toisinaan yltyä aina halveksivaan vihamielisyyteen saakka. Päästyään siedettävän säädylliseen asuun hän istahti näin puolipukeissaan pöytänsä ääreen. Tummat orvokit hohtivat matalassa maljakossaan, ja niiden samettimaisilla terälehdillä väikkyi kostea kimallus. Hän hipaisi sitä hiukkasen sormellaan, mutta yht'äkkiä tämä hänen koko puuhailunsa alkoi vaikuttaa naurettavalta, jopa tarpeettomuudessaan suorastaan sairaalloiselta. Tuntien punastuvansa hän jatkoi nopeasti pukeutumistaan. Toistamiseen hän veti jalkoihinsa ne uudet puolikengät, jotka hän oli ostanut kotiväeltään salaa, ja joiden olemassaolosta isä ei ollut vieläkään tietoinen. Ne näyttivät niin ihastuttavilta ja kepeydessään niin huolettoman ilakoivilta, että hän melkeinpä pelkäsi niitä; tuollainen kenties hänestäkin kehittyisi. Sukat, jotka hän oli asianmukaisesti valikoinut, antoivat ihon kuumoittaa lävitseen ja loihtivat jalasta norjan ja puhdasviivaisen, niin että hän tuskin tunsi sitä omakseen. Tämä maallinen koreilu oli häneltä ankarasti kielletty, sen Eeva hyvin tiesi - mutta minkäpä hän teki väkeville, naisille viehtymyksilleen!
Arkaillen ja peljäten, että isä näkisi hänet, hän astui portaita alas, mutta ketään ei ollut eteisessä, eikä pihamaallakaan liikuskellut ristin sielua. Juoksujalkaa hän kiirehti sille metsäiselle oikopolulle, jota pitkin hän viime kerralla oli palannut Artturin luota kotiinsa. Kaiken aikaa häntä ahdisti hävettävänä tietoisuus, että hänen oli pakko tällä tavalla salaisesti kähmiä omille teilleen, vaikka hän oikeastaan oli jo sisimmältään vapaa, itsenäinen yksilö. Masentuneena hän tallusteli polkuaan, ja vasta lähestyttyään sitä kohtaa, missä hän oli viime kerralla eronnut Artturista, hän tunsi toipuvansa. Koti oli jäänyt taasen kauaksi, ja sen henki oli hellittänyt otettaan hänestä. Keventyneenä hän ahmi metsän raikasta ilmaa, eikä elämä näyttäytynyt hänelle enää yhtä nurjassa valaistuksessa. Olihan hän ainakin nuori - ja kaunis, ja olihan hänellä joku, joka rakasti häntä. Tämä ajatus ilahdutti häntä, mutta samalla se häntä peloittikin, sillä eihän hän tiennyt, kuinka lujaa tuon toisen rakkaus oli.
Päästyään tielle, joka toi kirkonkylästä, ja joka kaarsi järven sivuten Kumpulan valkeaseinäistä taloa, hän hidastutti kulkuaan. Nolotti saapua näin yksinään, kun talonväki varsin hyvin tiesi, millaisilla asioilla hän liikkui. Ja olihan hän kaiken lisäksi käväissyt täällä niin hiljattain. Hänen rakkaudestaan oli kehittynyt melkeinpä julkinen asia; Aarne ja Sisko tosin, hehän olivat oikeastaan asianosaisia, ja heihin saattoi luottaa, mutta kaikki toiset. Ilman Siskoa hän olisi tuskin päässyt tutustumaan Artturiin; ja entä nyt sitten, missä he nyt tapaisivat? Eihän hän voinut Artturia kotiinsakaan kutsua, eikä hänellä ollut tanssitilaisuuksia käytettävänään niinkuin muilla naisilla. Siskoa hän sai kiittää paljosta, ja sen hän kyllä vielä osoittaisikin aikanaan. Tämä oli hänen vakaa päätöksensä. Näin lohdutellen itseään hän eteni hiljakseen tietä, mutta kaikesta huolimatta poltti häpeä yhäkin hänen sisintään. Kuluttaakseen aikaa ja työntääkseen perilletulon hetkeä tuonnemmaksi hän pysähtyi tuon tuostakin ja tähyili alapuolellaan aukenevaa laaksoa. Täältä metsän rantamalta, tasaisesti laskeutuvalta vierteeltä katsottuna, näytti pienoinen järvi ympäröivine peltomaineen perin idylliseltä. Järven pohjoinen rantamaa, missä Kumpulankin talo hohti valkeana uljaan koivikon lomitse, oli paljon asutumpaa kuin eteläinen, hänen kotirantansa. Polku, jota pitkin hän oli tallustanut, kaarsi puolet järveä hukkuen taajaan rantatiheikköön niin kokonaan, että veden läheisyyttä ei edes aavistanut. Tästä tieltä sitävastoin avautui järvi ympäristöineen täydellisesti näkyviin, melkeinpä niinkuin jonkun taiteilijan vartavasten asettelemana. Aurinko kipunoi vienoisella seljällä, ja lahtien viilentävissä ruovostoissa ilakoivat kesyyntyneet sorsat. Rantasipit lentelivät sinne tänne, ja keskellä vähäistä ulappaa ui joku urheileva nuorukainen. Eräässä matalassa poukamassa mekasti ihastunut lapsiparvi, ja heidän kimeät äänensä sulautuivat ilman lakkaamattomaan värähtelyyn. Ruskeat jäsenet paistoivat valon hehkusta, ja keskeltä kirkkaana säihkyvää pärskettä erottautui irtonaisia jalkoja, käsiä, päitä. Kaikki tämä kesäinen kuohunta kääriytyi eräänlaiseen himmeään usvaan, mistä oli vaikea huomioida ainoatakaan yksityiskohtaa. Ilma oli erinomaisen raukaiseva, niin että mielen valtasi väsähtänyt turtumus, eikä aistivaikutelmista saanut parhaalla tahdollakaan täyttä selkoa. Maailma ikäänkuin sumeni ja oheni, jopa siinä määrin, että ulkopuolista todellisuutta saattoi uskoa pelkäksi haipuvaksi näyksi. Tuo ikuisesti kytevä, moninaisiin muotoihin pukeutuva kaipauskin, joka on niin oleellista ainakin nuorelle ihmissielulle, vaimeni nyt hetkiseksi antaen tilaa raukaisevalle levon ja tyydytyksen tunteelle. Ihminen lähestyi onnellisuutta, mikäli sillä käsitetään uinailevaa toimettomuuden tilaa - niinkuin jotkut sen todella käsittävät. Ei edes Eeva sisäisestä jännityksestä huolimatta kyennyt välttämään tätä mielen turtumusta. Unohtaen päämaalinsa hän istahti vihannalle pientareelle ja jäi tuijottamaan järven kipunoivaa selkää. Tuuli leyhyi raukenevin siivin, ja sen väsähtänyt hengitys havisi uneliaana läpi kuiskivan ruovoston. Koko laakso torkkui, ja vain silloin tällöin maisema ikäänkuin havahtui, heristi säikähtäneenä korviaan - vaipuakseen sitten taas entistäkin syvempään uinailuun. Niin jatkui kesäinen päivä, ja valousviin hukkunut maailma väikkyi Eevan hämmentyneelle tajunnalle pelkkänä unikuvana.
Auringon häikäisevä terä poltti hänen kasvojaan, ja yht'äkkiä hän tunsi ruumiinsa sanomattoman hikiseksi. Se oli kaiken lisäksi niin veltto ja raskas, että hän tuskin jaksoi kohottautua. Epämääräiseen hämyharsoon kietoutuneena hän oli näkevinään syksyiset omenapuut nuokkuvine kantamuksineen. Vieläkin melkeinpä pökertyneenä hän vain puolittain tajusi, kuinka laineiden kevyt liplatus niiden taittuessa rannan rösöiseen somerikkoon sulautui tuulen hempeään suhinaan. Taaskin hän oli kuulevinaan kaukaisen laulun, joka oli niinkuin hänen muistojensa pohjalta purkautuva vaimennettu nyyhkytys, mutta kun hän koetti eroittaa sen sanat, ei hän kuullutkaan muuta kuin lintusten uneliaan sirkutuksen.. Hymähtäen itselleen hän jatkoi matkaansa; suvinen tuokio oli lumonnut hänet. Lasten mekastus uimarannasta kantautui entistä kuuluvampana, ja tämä elinvoimainen ääni oli omiaan selvittämään häntä. Kuinka lieneekään selitettävissä tiesi hän yht'äkkiä Artturin lähestyvän, ja kun hän katsahti hämmentyneenä taakseen, näki hän todellakin Artturin astuvan juuri esiin metsän varjostamalta tieltä.
Artturi näytti komealta vaaleissa, vyöllisissä flanellihousuissaan ja kesäisessä kiiltokauluspaidassaan. Takkiaan hän kantoi käsivarrellaan. Siinä reippaasti astuessaan, hymyilevin kasvoin ja ilakoivin silmin, hän vaikutti pikemminkin joltakin matkailevalta herrasmieheltä kuin käsistään elävältä työihmiseltä. Tummahko tukka, jota halkaisi huolellisesti kammattu jakaus ajan yleiseen tapaan, paistoi ohimoilta hiukkasen vaalenneena; tämä pienoinen seikka, itsessään niin perin merkityksetön, yhtyneenä kasvojen kupariseen rusketukseen, loi miehen ulkomuotoon jotakin tunteisiin vetoavaa romanttisuutta - eräänlaista filmisankarien kamarieksoottisuutta - mikä oli omiaan hämmentämään Eevan haaveisiin taipuvaa mieltä.
"Näenpä sinut sittenkin vielä; tuskin olen sitä uskonut." Kuuli Eeva hänen sanovan poikamaisin äänin. Ja nämä sanat sulautuivat hänen tajunnassaan samaan kesäiseen ailahteluun, mikä oli tulvillaan laineiden liplatusta ja perhosten liihoittelua kukasta kukkaan. "Lähdin kävelemällä vain siksi, että saisin aamupäiväni jotenkuten kulumaan. Koko pitkän viikon olen ikävöinyt sinua - naurettavuuteen saakka." Eeva tuskin ymmärsi Artturin sanoja.
Ajattelematta paljoakaan mitä puheli hän asteli Artturin rinnalla Kumpulaa kohti. Uimarannan ohi mentäessä keskeyttivät lapset hetkiseksi mekastuksensa ja tirkistelivät heitä räpyttelevin silmin. Pihamaalla olivat Sisko ja Aarne jo vastassa. Aarnen valjut, sinisilmäiset uneksijankasvot, jotka toisinaan saattoivat vajota synkähköön tuijotukseen, hersyivät nyt myhäilevää hyvänsuopaisuutta. Ehkäpä hän muisti omat hiljattaiset retkensä Korpipäähän. "Te näytätte melkeinpä vakaantuneelta parilta; ei ole lainkaan vaikea kuvitella teitä hyvinkin onnellisiksi." Siskon ääni pyrki kujeilevaan pentumaisuuteen, mutta kaikesta huolimatta oli siitä helppo oivaltaa todellista ihastusta. Hänen nyt kerta kaikkiaan oli yhtä vaikea salata aallehtivia tunteitaan kuin päivän valoaan.
Eevakaan ei enää häpeillyt. Sekä Siskossa että Aarnessa oli jotakin välitöntä luontevuutta, mikä teki olon helpoksi ja saattoi monimutkaisetkin asiat näyttämään perin yksinkertaisilta. Heille voi puhua vapaasti ja huolettomasti sekä tarvinnut milloinkaan peljätä, että he ihmettelisivät tahi tekisivät nenäkkäitä kysymyksiä. Oli henkisesti elvyttävää seurustella tällaisten ihmisten parissa; hengitti ikäänkuin syvemmin ja sanatkin virtasivat suusta tuoreina ja mehukkaina. Näiden ihmisten humaani myötämielisyys vapautti hänessä uusia kykyjä ja paljasti hänessä tähän saakka tuntemattomia puolia; hän tunsi itsensä varmammaksi ja kypsyneemmäksi, terveemmäksi ja onnellisemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Iloinen huolettomuus vallitsi kaikkialla, ja kuitenkin hän tiesi, että tämä lapsekkuus oli vain näennäistä peitekuorta, joka salasi vakavat ajatukset. Se oli ihmiskoneistojen kepeäksitekevää rasvaa, joka pani suuret pyörät heleästi laulamaan. Ilman sitä natisivat akselit, ja raskaat rautahevoset pysähtyivät puolitiehen.
Sisko tarjosi heille kylmää mehua, ja he joivat sen kuumuuteensa ilakoivasti rupatellen. Ilma oli todellakin läähättävän kuuma, vieläpä niin, että he uskoivat saavansa jonkinlaisen käsityksen tropiikin hehkusta. Tällainen sää oli harvinainen keskikesälläkin, ja näin varhaiskesällä esiintyessään se herätti ihmismielissä aavistelevaa pelkoa piilevistä vaaroista, joidenka laatua ja suuruutta he tosin eivät osanneet tarkemmin määritellä. He avasivat kaikki ikkunat ja ahmivat puiston tuoksuja, mutta ahdistava lämpö ei vain hellittänyt. Silloin he päättivät lähteä joukolla ulos. Tällaista käännettä oli talon emäntä odottanut - ja kaikesta päättäen hän oli siihen jo etukäteen huolella valmistautunutkin. Hyppelehtien niinkuin pikkutyttö hän ryntäsi eteisen ruokakomeroon. Hetkisen kuluttua hän palasi säteilevänä laahaten mukanaan suurta koria, joka oli tupaten täynnä salaperäistä kapistusta. Hän pursuili sellaista välitöntä innostusta, että toisetkin unohtivat paikalla väsymyksensä ja lupasivat varauksitta seurata häntä vaikka maailman ääriin. Niin kauaksi ei heidän onneksi tarvinnut tallustella - mutta ei siitä paljoa puuttunutkaan.
Metsäistä polkua he taapersivat hanhenmarssissa. Yli suoperäisten niittyjen, yli kanervaakasvavien hiekkanummien ja läpi tiheiden pensaikkojen luikersi "tie". Aarne painalsi edellä kantaen koria, ja muut seurasivat perässä parhaan taitonsa mukaan. He hyppivät, juoksivat, sukelsivat, meloivat käsillään ja jaloillaan, hukkuivat lehviin ja sammalikkoon. Koko matka oli heistä niinkuin vihreä unelma - mutta perille he kuitenkin pääsivät.
Etusivu
